Matka Isabelalta Floreanalle oli niin pitkä, että olimme perillä vasta aamupäivällä. Vapaa-ajan saattoi hyödyntää nukkumalla tai olemalla passissa takakannella. Olin tietysti takakannella.
Galapagosinviistäjä (Pterodroma galapagensis) on havaijinviistäjän (Pterodroma phaeopygia) alalaji. Sillä on käynyt huono tuuri, kun se on valinnut pesimäpaikakseen rehevimpien saarten ylänköalueet. Nämä alueet ovat kärsineet eniten maanviljelystä ja vieraslajeista. Siat, koirat, kissat ja rotat vievät suuren osan poikasista. Kiniinipuu (Cinchona pubescens) ja karhunvatukka estävät lintujen lentoonlähdön ja laskeutumisen. Suojelutoimenpiteillä, kuten rottien pyydystämisellä on saavutettu hyviä tuloksia. Urakka on kuitenkin valtava, koska esimerkiksi karhunvatukkaa näytti olevan melkein joka paikassa.
Galapagosinliitäjä kierteli veneen ympärillä, mutta ei tullut kovin lähelle.
Galapagosinalbatrossi näyttäytyi päivää odotettua aikaisemmin. Niitä ei kuulemma nähdä usein merellä.
Tästä kulmasta katsottuna siipi näyttää hipaisevan vettä.
Vähän myöhemmin albatrossi oli meressä ja kaappari ilmassa.
Kymmenen aikaan aamupäivällä olimme Floreanan edustalla.
Sataman taulussa on tärkeimmät tiedot saaresta. Asukasmäärä on 100, pinta-ala 173km² ja korkein kohta 640 metriä. Elinkeinoina mainitaan maanviljelys, kalastus ja turismi.
Floreana tunnetaan kuitenkin parhaiten merirosvoista, valaanpyytäjistä ja etenkin eräästä värikkäästä persoonasta, joka asettui saarelle 1930-luvulla. Vuonna 1929 saarelle muutti hammaslääkäri Frederich Ditter rakastajattarensa Dore Straucherin kanssa. He olivat niin varmoja saarelle jäämisestään, että olivat ennen matkaa otattaneet hampaansa pois. Vuonna 1932 saarelle saapui Wittmerien perhe. Wittmer ja Ditter elivät saarella omissa oloissaan.
Tapahtumat alkoivat saada Agatha Christiemäisiä käänteitä, kun saarelle saapui itävaltalainen 'paronitar' Eloise Baroness Wagner de Bosquet kolmen miehen kanssa. Saksalaiset Rudolf Lorentz ja Robert Philippson olivat paronittaren rakastajia. Ecuadorilainen Felipe Valdivieso oli työmies, jonka oli määrä osallistua paronittaren hotellin rakentamiseen.
Ongelmat alkoivat heti paronittaren saavuttua. Hän inhosi kahta muuta perhettä ja levitti heistä perättömiä huhuja. Lisäksi hän ärsytti toisia pikkumaisilla tempuillaan. Esimerkkinä voi mainita Ditterin aasin, jonka Philippson varasti yöllä ja vei laiduntamaan Wittmerien pihaan. Aamulla Wittmer ampui aasin luullen sitä villiksi. Paronitar asui lähellä postitoimistoa ja hänen epäillään varastaneen postia ja tavaralähetyksiä.
Vuoden 1934 maaliskuussa tilanne oli todella huono. Ditter kohteli Dore Straucheria huonosti. Paronitar ja Philippson pahoinpitelivät ja pitivät nälässä epäsuosioon joutunutta Lorentzia. Ecuadorilainen Valdivieso oli lähtenyt kotiinsa. Kun saaria vaivasi vielä kova kuivuus, niin tilanne oli erittäin jännittynyt. Eräänä päivänä paronitar ja Philippson katosivat. Margaret Wittmer sanoi heidän lähteneen Tahitille. He eivät kuitenkaan koskaan saapuneet Tahitille eikä minnekään muuallekaan. On mahdollista ettei paronitarta ja Philippsonia olisi tarvinnut maailman ääristä etsiä. Niihin aikoihin saarelta ei nimittäin lähtenyt yhtään laivaa, eikä paronitar ottanut mukaansa lainkaan henkilökohtaisia tavaroitaan.
Vähän myöhemmin Lorentz lähti saarelta norjalaisen kapteenin Nuggerudin kanssa. Molemmat katosivat. Heidän kuivuneet ja muumioituneet ruumiinsa löytyivät saarelta, joka oli kaukana heidän reitiltään. Tarina päättyy, kun Ditter kuoli marraskuussa ruokamyrkytykseen.
Tapaus ei selvinnyt koskaan. Paronitarta ja Philippsonia ei siis löydetty koskaan, eikä kukaan osannut kertoa miten Lorentz ja Nuggerud päätyivät kaukaiselle saarelle. Ditterin kuolema katsottiin onnettomuudeksi.
Margaret Wittmer antoi tapahtumista vältteleviä lausuntoja. Hän kuoli vuonna 2000 ja vei salaisuudet mukanaan hautaan. Näillä eväillä tutustuimme Wittmerien tyttären pitämään majataloon ja museoon.
Wittmerit toivat vuonna 1932 mukanaan koko joukon tarpeellisia tavaroita. Ruskea laite takana oikealla on viinapannu. Pannu ei ollut vierailumme aikana tuotannossa.
Joskus sanotaan, että aseet puhuvat. Moni haluaisi tietää ovatko ne puhuneet paronittaren ja Philippsonin katoamisen aikoihin.
Kylän raitilla oli sirkkuja. Tämä lienee pikkumaasirkku. Sillä ei ole alalajeja.
Nokan koon perusteella maasirkku. Maasirkusta ei ole myöskään alalajeja.
Kaktussirkku (ssp. Geospiza intermedia).
Merileguaanit ovat Floreanalla värikkäämpiä kuin esimerkiksi Fernandinalla.
Öljy-yhtiön työntekijät pitävät siestaa säiliön alla.
Iltapäivälä ajoimme Post Office Bayn lahteen. Osa ryhmästä meni snorklaamaan, itse menin taas passiin aluksen peräkannelle.
Lahdella oli oli mukavasti keijuja. Tämä on pikkuetelänkeiju.
Galapagosinkeijulla on laaja valkoinen yläperä.
Jos ei näe keijun yläperää, niin määrittäminen on vaikeaa. Pikkuetelänkeijun voi rajata varmasti pois, sillä sen jalat ulottuvat pyrstön yli. Mahdollisia lajeja ovat madeirankeiju, galapagosinkeiju ja myrskykeiju. Mielestäni lintu on lähinnä myrskykeijua.
Ainoa kerta kun näin merileijonan saaliin kimpussa. Oikealla kurvailee pikkuetelänkeiju.
Snorklauksen jälkeen ajoimme rantaan ja tutustuimme Post Office Bayn postitoimistoon.
Koko postitoimisto on tässä. Se on ollut jatkuvasti auki alkaen vuodesta 1793. Toimintaperiaate on yksinkertainen. Tynnyriin voi jättää kortin varustettuna vastaanottajan tiedoilla. Postimerkkiä ei tarvita. Tynnyristä pitää ottaa jonkun muun kortti ja postittaa se vastaanottajalle sopivasta paikasta.
Postitoimistoa ylläpidetään nykyään tradition vuoksi, mutta ennen se oli tarpeellinen yhteydenpitokanava. Valaanpyytäjät olivat aikoinaan kaksikin vuotta merellä, eikä silloin ollut mahdollista pitää yhteyttä kotiin. Kotiin palaavat valaanpyytäjät ottivat tynnyristä mukaansa kortit, joiden vastaanottaja oli heidän matkansa varrella tai määränpäässä.
Vierailukohteemme oli lyhyen polun päässä oleva laavatunneli. Tunneli jäi itseltäni väliin, koska en omistanut taskulamppua. Palasin takaisin rannalle.
Polun varrella olleen sirkun laji on arvoitus. Pään musta väri viittaa johonkin puusirkkuun, mutta nokan muoto maasirkkuun.
Suula lähti kohta kalastamaan.
Pingviini oli kalastuskaverina.
Ruskopelikaani ei uppoa kovin syvälle syöksyessään ja pystyy siksi kalastamaan matalassa vedessä.
Kaikki hyvin, ei kaappareita tai tiiroja näkyvissä.
Ilo oli lyhytaikainen. Lintukirjan mukaan on yleistä, että tiira istuu pelikaanin pään päällä.
Tiira odottaa, että pelikaani avaa nokkansa nielläkseen saaliinsa.
Pelikaanin saalis on usein niin pieni, että se kelpaa ruskotiiralle.
Pari valasta ilmestyi näkyviin, kun olimme palaamassa Anahille. Ilmeisesti ryhävalasemo poikasensa kanssa.
Hannu Rinne
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti