5.3.08
Jos jossain ovat atlasruudut harmaina, niin Merikarvialla. Komia keli vieläpä suosi ex-tempore -teemaa. Osasi se kylmä meren partaalla olla, mutta suojaisissa kolkissa aurinko lämmitti lärvidsonia ihan kivasti. Tulostin ennen lähtöä kuusi atlasruutua rajoineen ja eiku menoks. Päämäärä oli etenkin Pooskerin ruutu, josta en ole havistakaan tehnyt kahden maastokauden aikana -aika korkata tuo ruutu. Päästelin liki suoraan Köörtilään asti, jolloin alkoi perinnebiotooppi olemaan vasurissa. Niiltä seisomasijoilta sai heti peruslajistoa ja käpytikkakin ruhjoi käpyä tolpan kyljessä. Köörtilän kylässä on leppoisaa:
Köörtilästä Pooskerin kärkeä kohti atlasraja vaihtuu jo piakkoin, mutta metsät olivat hiljaisia. Itse asiassa todella hiljaisia! Kuvittelin jo hetken olleeni yksin, kunnes laskin katsettani; metsäjänis, kettu, metsäkauris, myyrä ja orava...Ainakin nisäkäspuolella löytyi elämää, käyntikortteina lumen pinnassa. Taas trapetsitaiteilija:
Tiesin, ettei Pooskerin kärkee autolla saisi päästellä, mutta rajoitettu maaliskuinen päivä teki nyt poikkeuksen...Kärjessä puhalsi kivasti poskipäihin, tehden niistä pian hapankorppua levitteettä. Vesilintuja näkyi niukasti, lokkeja senkin edestä. Olivat pesimäpaikoillaan jo kurkut suorina. Yksinäinen juhlakostyymiin sonnustautunut merimetso sluibaili pohjoiseen vaivalloisesti. Samaan suuntaan ylitseni mennä kilisi niin ikään seurasta piittaamaton tilhi. Kärjessä oli piipahtanut kettu ja orava oli kehitellyt kahden suuren männyn välille pienimuotoisen highwayn, jäljistä päätellen. Takaisin tullessa pällistelin Pooskerinlahden tienoilla ympäröivää hiljaisuutta, kun paikallinen isäntä pysäytti megahugen Pick-upin viereen ja alkoi kyselemään, jotta mitäkös mielessä? Kiikareista päätteli heti, että lintuja tietysti. Myönsin käyneeni kärjessä ja Hän sanoi, ettei sinne autolla sopisi ajaa. Kiittelin tiedosta ja vaihdettiin vieläpä haviksetkin. Oli liki päivittäin nähnyt merikotkia. Merellä jopa hieman talvisen oloista:
Merikarviassa kekkuloinnin päätteeksi teki mieli poiketa Siikaisten Otamolla, Merikarvianjoen luusualla. Ei ollut paikalla virtojemme Väinö, ei edes koskiemme Kara. Ei mitään, mikä vesistöistä riippuvainen olisi. Vain tinttejä läjäpäin. Sitten Ahlaisiin. Teki edelleen karaa mieli. Ensin Hevoskoskelle, jossa yksi kara vesikivellä patsastelikin. Sitten Kitukoskelle, jossa toinen vastaava pällisteli lahkeet virtaavassa vedessä ympäröivää maailmaa varsin laiskan näköisenä. Kitukoski:
Jos todella haluaisin ekokisaan koskikaran, polkisin tietysti em. paikkoihin, koska ne ovat Kaanaata likempänä kuin Lampinkoski. Jotenkin sitä vaan heittää eväsrepun lisäksi selkäänsä myös ekorepun ja lähtee atlashavaintoja tuottamaan, kuin polkisi hyvin selvitettyjä ruutuja lävitse joku Monark haarojen välissä. Jokainen kuitenkin tyylillään, sano Boklöv, kun pioneerina suksia ilmassa levitteli...
Piisami
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti