Ooviiki elokuun alussa

Blogissa on viime aikoina ollut pientä säpinää ja muutamia kommenttejakin on tullut - hyvä niin. Elokuun alun retket suuntautuivat Ooviikin rannalle. Ensimmäisellä kerralla vedenkorkeus oli vielä miinuksella ja lietettä oli sen verran näkyvissä, että kaltaiseni matalan veden kahlaajatkin pärjäsivät.

Nuori väiski ottaa tuntumaa Ooviikin mutaan.

Vanhempi riuhtoo rutiinilla eteenpäin.

Liron jalka on marssiessa ohjesäännön mukaisesi suorassa kulmassa.

Columbo seisoo vartiossa, kun kaverit ruokailevat taustalla.

Ei tarvinnut hirveästi elämöidä, kun kyyhkyset lähtivät livohkaan.

Peitsinokka samalla ruoka-apajalla sepelkyyhkyjen kanssa.

Tikarinokkakin oli paikalla matalamman veden aikaan.
Jälkimmäisen visiitin aikaan vesi oli noussut reippaasti plussalle ja onnistuin saamaan syksyn ensimmäiset puljut. Puljuja hankkiessa oli vähällä käydä hullumminkin - vettä melkein saappaanvarren verran, kamera kädessä ja kumpikin saapas tiukasti mudassa kiinni. Saappaiden irrotus meinasi johtaa kaatumiseen ja sitä myötä täyteen katastrofiin. Onneksi ei tullut muuta kuin puljut. Korkeammasta vedestä oli se hyöty, että vaikka oli vähemmän kahlaajia, oli niiden tultava lähemmäs rantaa. Ei tarvinnut tehdä muuta kuin pystyttää retkituoli kaislikon reunaan ja istua odottamaan.

Yksi kosketus veteen ja sitten

laskeudutaan suorille jaloille.

Ooviikissa mustaviklot änkeävät niin lähelle, että niitä täytyy hätistellä loitommalle. Joskus tosin käy niinkin, että ainoa havainto linnusta on sen ääni, kun se viuhtoo karkuun tuhatta ja sataa jossain horisontin takana.

Ooviikin vierailun perimmäinen syy oli tutkia ovatko valkoviklot kahlaajia vai kalastajia.

Aikuinen lintu on ensimmäinen tutkittava

ja nuori toinen.

Joo, selvä peli, ainakin nuori lintu on kalastaja, joten silloin aikuisenkin linnun on oltava kalastaja. Toisin päin se ei olisikaan niin selvää, mutta näin päin aivan kiistatonta - kerran kalastaja, aina kalastaja.

Osa siivekkäistä on sellaisia, että niihin ei vedenkorkeuden vaihtelut vaikuta.

Tukkakoskelo on menestynyt pesinnässä (tai adoptoinnissa) hyvin. Menossa oli jonkin sortin intervalliharjoitus, jossa spurtattiin edestakaisin 100 metrin vetoja.

Näiden lintujen tunnistamiseksi ei tarvitse tuntea kaiken maailman eklipsipukuja. Iso klyyvari paljastaa ne lapasorsiksi.

Tavin tunnistamiseksi on olemassa pomminvarma keino, jota kuitenkin kaikki määritysoppaat väheksyvät: Etäisyys tavin nokan kärjestä sen takaraivoon on sama kuin lapasorsan nokan pituus. Yhtälö toimii kääntäenkin.

Kurjet aikoivat laskeutua, mutta muuttivat mieltään jostain ihmeen syystä.

Ruokokerttunen oli välillä ihan oikeastikin liian lähellä, samoin kuin sudenkorennotkin.

Kuvissa on rannikkoukonkorento eikä siis siniukonkorento (kiitos korjauksesta).

Rannikkoukonkorennon kuvaamisen aikaan objektiivin päällä istui pienempi punainen korento, ruokokerttunen ihmetteli parin metrin päässä kaislan varressa ja samaan aikaan pöllähti paikalle mustaviklo. Ei siinä saappaassa lillunut vesi paljon haitannut.

Hannu Rinne