Kun muflonit eivät enää riitä. Säpissä 25.8.-29.8

Kävin Säpin lintuasemalla Porin seudun Steinerkoulun kanssa vierailulla. Koululaisilla oli oma ohjelmansa ja minulla omani, mutta molemmissa mentiin ristiin. Minä seurailin sivussa koulululaisten tekoja(lähinnä ruoka-aikoina) ja nämä taas pääsivät tutustumaan lintuihin kädessä rengastuksen merkeissä.



Säpissä tapaa nykyään mufloneita isompaa nisäkästä, josta jo laiturin kopilla on omia taulujaan....



Ensimmäisen kyydin nopeimmat ovat ehtineet aseman pihapiiriin ja naapurikin näyttää olevan kotosalla.



Tuskin asemalla ehti piipahtaa sisällä kun ensimmäinen "hailanteri" jo saapuu vaanimaan päänahkoja.



Pienen paimaentamisen ja toisen kuljetuksen jälkeen porukka on kasassa. Ensimmäinen käskynjako ja aseman tavat tulevat tutuiksi.



Aamulla on rengastuksen vuoro, tämä lienee kaikille tuttu :)



....sama juttu syksyisessä leppälintu koiraassa.



Viherpeippo koiraalla on komea nokka....



....puukiipijällä taas ohut ja kaareva.....



Pajulintu taas ei malta olla laulamatta edes kädessä.



Mukavin rengastus oli kuitenkin nuori pikkusieppo, joita rengastetun ohella oli samaan aikaan paikalla kaksi muutakin yksilöä.



Variksille verkoista ei herunut saalista.



Kaikki Luvian lokit eivät aina ole Hangassuolla.



Päivän kruunaa tietysti sauna, tällä kertaa oppilaat saivat pesän syttymään mikä nykyään alkaa olla harvinaista herkkua.



Keskiviikon aamupäivän kierrosta kuolinnokan muistokivellä..... Tästä hetkestä alkoi sade joka loppui vasta perjantai aamulla klo 8.00..... Shit happens!



Asemanseudun perinnemaisemaa pohjoisesta kuvattuna....


.... ja ylhäältä majakasta kuvattuna.



Makasiini pääsi myös kuvaan.



Sonni yritti olla pelottavan näköinen ja estää lähtömme saaresta.



Sonnista selvittiin kunnialla laiturille ja Tommi saapui noutamaan retkeläiset saaresta.



IIIIIIIIIIIKKKKKK!!!!!!!!!!!!!! Kauhunelikko venematkalla! Tärykalvot olivat haljeta näiden neitien matkassa veneen rullatessa ylös ja alas aaltojen tahdissa.

Holmes

Karhuluodon häijy väiski

Koko reissusta ei olisi viitsinyt kirjoittaa mitään, ellei paikalla olisi ollut ärhäkkää väiskiä. Ensin se ajoi valkoviklon tiehensä ollen takaa-ajossa todella "iholla". Harmi vain, että olin tilanteessa sen verran unessa ettei ole mitään dokumenttia esitettäväksi. Myöhemmin häätötoimenpiteet kohdistuivat rantasipiin. Mahtoiko väiski vain yleensä vihata kahlaajia, vai oliko siinä rannalla tullut jonkinlaista sanaharkkaa, joka sitten aiheutti väiskin ylimitoitetut reaktiot. Väiski saattoi myös pelätä leivän loppuvan, sillä ainakin valkoviklo syö koko ajan ja isona lintuna melkoisia määriä.

Väiski häätää rantasipiä tiehensä.

Ihmettelet varmaan miksen keikahda vasemmalle kyljelleni. Jotta saavuttaisit uskottavuutta siellä blogissa, niin kirjoita, että nuoren rantasipin kivipiira on sen oikealla puolella. Kivipiiran kivenmurikat tasapainottavat linnun niin, ettei se tarvitse vasenta jalkaa pysyäkseen pystyssä. Aikuisen rantasipin kivipiira siirtyy vähitellen keskelle kroppaa, samalla se kasvattaa itselleen vasemman jalan.
Sinun on turha mainita minua tietolähteenäsi - saat kaiken kunnian itsellesi.
Koirarannalla oli muutamia kahlaajia.

Nuori tylli

Aikuinen tylli

Nuori suosirri

Lapinsirrejä

Karhuluodossa on useassa tolpassa käpytikan paja.

Tuulihaukka edusti petopuolta.

Tämäkään "keltiäinen" ei liene mikään rariteetti. Näyttää pajulinnulta, vaikka onkin väritykseltään tavallista tummempi.

Tässä vaiheessa ripsi jo vettäkin, joten oli aika häipyä tiehensä.

Hannu Rinne

Vadelma-aukealla

Makholman valtavaan maa-alueeseen kuuluu kaiken muun hyvän ohella erinomaisia vadelmapaikkoja. Yksi sellainen on noin kahden hehtaarin hakkuuaukko jossain tiettömien taipaleiden takana. Siellä eivät eläimetkään osaa vielä pelätä ihmistä sanottavasti. Esimerkkinä voi mainita aukealla olleen hirven, joka ilmestyi aivan tyhjästä ja katseli minua noin viidentoista metrin päästä. Eläin väistyi takavasemmalle muutaman kymmenen metriä ja jäi siihen töllistelemään toviksi, ennen kuin harppoi lopullisesti tiehensä. Muuten aukealla oli pikkulepinkäisiä ja tietysti määrättömästi vadelmia.

Pikkulepinkäinen ja kirjokerttu pesivät kuulemma toisinaan toistensa läheisyydessä. Voi olla, mutta koskaan kirjokerttuja ei ole ollut haitaksi saakka.

Pikkulepinkäisen kerjuuääni on niin tehokas, että antaisin sille kaikki evääni, kunhan ne vain kelpaisivat.

Aikuinen on immuuni kerjäämiselle.

Vadelmia poimii hyvästä paikasta aika nopeasti, eikä tarvitse olla lainkaan kumarassa.

Koiras tuli välillä aika lähellekin.

Muita lajeja ei tullut hollille, joten kuvia tuli räiskittyä ainoastaan kahdesta nuoresta lepinkäisestä ja aikuisesta koiraasta.

Pahus, kun näkyy taustaa noin paljon. Joku voi jo tunnistaa paikan.

Tällainen kuikuilu enteili saalistuspyrähdystä.

Pikkulepinkäiset lähtivät tiehensä, ja muutamaa päivää myöhemmin paikalla oli enää harvinaisia vadelmalepinkäisiä.

Elokuu on hyvää aikaa kuvata heinäsirkkoja, kuvissa ketoheinäsirkka ja nurmiheinäsirkka tai jotain sinne päin.

Hannu Rinne

Yli 700 kudin työpäivä

Kokemäenjokisuisto on hulppea alue monessa mielessä – on kasveja, lintuja, sudareita ja muita pörriäisiä. Meikäläinen on surffannut noiden kasvien perässä jo aika messevän tuntimäärän, ja siinä samalla on tietysti tullut myös lintuhaviksia.

Vielä kuukausi sitten lintuelo oli aikas lailla hiljaista suistossa, vaikka siellä nyt on totta kai aina jotain nähtävää. Ruskiksia ja subbareita on häärinyt kumpaakin parhaina päivinä kaksinumeroinen lukema. Kahlaajia on näkynyt ja kuulunut, pikkulintuja jne. Viime viikolla yllärinä Lyttylänviikissä hääri vanha naarassitruunavästäräkki, jonka näin Piisamin kanssa.

Viime aikoina syysmuutto on tullut jo voimakkaasti esille ja sen takia staijikuume alkaa nousta uhkaavasti, vaikkei moiseen puuhaan vielä jouda. Viime perjantaina touhuttiin Piisamin kanssa kasvien ja sudareiden parissa Lyttylän puolella Varvinlahti-Myllyviiki -akselilla. Siinä ohessa vedeltiin kiikarislaisseja horisonttiin, minkä takia päivän petosigmaksi kertyi yli 50 yksilöä. Näistä 20 oli perniksiä, joista 14 muuttavaa. Ei hassummin soutuveneestä! Suisto osaa yllättää.

Tänään meikäläisellä oli vuorossa Puussan pohjoispuolen kasvillisuusalue, elikkäs starttasin soutupaatin Varvinlahdelta. Vielä eilen ajattelin, että en lähde tänään sinne ollenkaan, koska sorsastusta on luvassa. Lähdinpä silti.

En oikein osannut kuvitella, että millaista aloituspäivän pauke on, kun en aiemmin suistossa ole rymynnyt silloin. Jytke oli aika tolkuton heti aluksi. Kello 12:15 hoksasin ruveta laskemaan rytkettä. Jaksoin neljä tuntia laskea, ja tämän blogitekstin otsikko jo paljastaakin sigman suunnan.

Ensimmäinen vartti – eli 12:15-12:30 – oli kunnon lahtausmeininkiä, koska laskin 213 pamahdusta. Ekan tunnin saldo oli 469 räimettä. Toinen oli tasan 200, kolmas 38 ja neljäs 53. Summa siis 760 ”boom bangia”. Tällaista haulimäärää voidaan kuvata vain ja ainoastaan yhdellä sanalla – SAIRASTA!!!

Venekuntia näin korkealta vesikiveltä yhteensä 21 pelkästään Puussan pohjoispuolelta. Nämä oli kaikki tarkkailussa, vaikka eihän se ole mitenkään edes mahdollista. Kyyläys päättyi hieman yllättäen, kun huomasin, että vene lähti tuulen mukana liikkeelle. Ei muuta kuin kunnon loikka ja ryminällä alas.

Seurasin monia matalalla lentäviä vesilintuja (ja toki muitakin lintuja), mutta yhtään osumaa en nähnyt. Nokikanoja räpiköi hätähuutojen kera siellä täällä. Päivän aikana sain kuulla pari hyvää dialogia (metsästäjät kun ovat hiljaista porukkaa metsästäessään, ainakin melkein…).

Heppu 1: On se siellä!
Heppu 2: Ei ole!
Heppu 1: On se siellä!
Heppu 2: Ei ole!
Heppu 1: On se siellä!
Heppu 2. No ei varmaan ole! Kyllä mää tän puskan nään, eikä täällä mitään ole!
Heppu 1: Siihen se meni!
Heppu 2: Ei ole täällä! Mää nään tän puskan kyllä, eikä mitään ole!
Heppu 1: Kyllä se siellä on!
Heppu 2: Ei muuten varmana ole. Mää nään tän puskan kyllä!
Heppu 1: Siihen se meni!
Heppu 2: Höyheniä täällä kyllä on, mutta kanaa ei näy.

Sitten paikalla tulee läheinen venekunta ja keskustelu jatkuu.

Heppu 2: Morjesta!
Heppu 3: Moro!
Heppu 2: Näittekö muuten, että mihin se mun ampuma sinisorsa tippui?
Heppu 3: No ei kyllä nähty.
Heppu 2: Johonkin tähän ihan viereen se tippu. Näittekö te ees ku mää ammuin sitä.
Heppu 3: Joo, nähtiin.

Sitten porukan päälle sataa hauleja jostain. Päätän hilpaista paikalta. Nokikana ja sinisorsa jäävät siis haavakkoina kaislikkomosaiikkiin.

Päivän toisen dialogin alku meni valitettavasti ohi, kun en osannut kuunnella tarpeeksi tarkkaan. Tämmöstä kuitenkin kuulin:

Jeppe 1: Se on jätkä!
Jeppe 2: Jaa se vaaleapäinen?
Jeppe 1: Just se!
Jeppe 2: Ei hitto!
Jeppe 1: Kyllä!
Jeppe 2: Mää näin sen vaan takaa! Olishan sen sitte voinu ampua!

Naurunremakka jatkuu ja liukenen kohti uusia meininkejä. Mainittakoon, että se vaaleapäinen jätkä olin minä, ja jeppe 2 tulkitsi tupeen perusteella sukupuolen vääräksi… Keskustelun alku ja loppu olis ollut mukava kuulla, mutta tuuli oli välillä turhan kovaa. Ja jos joku luulee, että salaa kuuntelin, niin oikeassa on, tosin metsien miehillä tuntui olevan desibelejä rehvakkuuden takia kosolti liikaa. Taisipa olla jannuilla valittamista, kun tahallaan kolistelin veneen kanssa siellä täällä. Ja oli muuten syytäkin kolistella – 21 haulikkoporukkaa pienellä alueella tolkuttomassa kaislamosaiikissa, josta ei näe porukkaa kuin seisaaltaan. Käytännössä hauleja satoi sinne tänne koko ajan.

Suistossa oli hienoa työskennellä kaikessa hiljaisuudessa kesän ajan, mutta nyt urheilumielinen tappomeininki valtasi alueen. Metsästys on syvältä! Kannattaa joskus mennä suistoon aloituspäivänä kuuntelemaan jytkettä. Samalla voi pohtia, että onko se tervettä. Ei, se ei ole tervettä, se on sairasta!


Santos





Tämäkin nokikana sai varmasti hauleja
persuuksiin tänään!

Ooviiki elokuun alussa

Blogissa on viime aikoina ollut pientä säpinää ja muutamia kommenttejakin on tullut - hyvä niin. Elokuun alun retket suuntautuivat Ooviikin rannalle. Ensimmäisellä kerralla vedenkorkeus oli vielä miinuksella ja lietettä oli sen verran näkyvissä, että kaltaiseni matalan veden kahlaajatkin pärjäsivät.

Nuori väiski ottaa tuntumaa Ooviikin mutaan.

Vanhempi riuhtoo rutiinilla eteenpäin.

Liron jalka on marssiessa ohjesäännön mukaisesi suorassa kulmassa.

Columbo seisoo vartiossa, kun kaverit ruokailevat taustalla.

Ei tarvinnut hirveästi elämöidä, kun kyyhkyset lähtivät livohkaan.

Peitsinokka samalla ruoka-apajalla sepelkyyhkyjen kanssa.

Tikarinokkakin oli paikalla matalamman veden aikaan.
Jälkimmäisen visiitin aikaan vesi oli noussut reippaasti plussalle ja onnistuin saamaan syksyn ensimmäiset puljut. Puljuja hankkiessa oli vähällä käydä hullumminkin - vettä melkein saappaanvarren verran, kamera kädessä ja kumpikin saapas tiukasti mudassa kiinni. Saappaiden irrotus meinasi johtaa kaatumiseen ja sitä myötä täyteen katastrofiin. Onneksi ei tullut muuta kuin puljut. Korkeammasta vedestä oli se hyöty, että vaikka oli vähemmän kahlaajia, oli niiden tultava lähemmäs rantaa. Ei tarvinnut tehdä muuta kuin pystyttää retkituoli kaislikon reunaan ja istua odottamaan.

Yksi kosketus veteen ja sitten

laskeudutaan suorille jaloille.

Ooviikissa mustaviklot änkeävät niin lähelle, että niitä täytyy hätistellä loitommalle. Joskus tosin käy niinkin, että ainoa havainto linnusta on sen ääni, kun se viuhtoo karkuun tuhatta ja sataa jossain horisontin takana.

Ooviikin vierailun perimmäinen syy oli tutkia ovatko valkoviklot kahlaajia vai kalastajia.

Aikuinen lintu on ensimmäinen tutkittava

ja nuori toinen.

Joo, selvä peli, ainakin nuori lintu on kalastaja, joten silloin aikuisenkin linnun on oltava kalastaja. Toisin päin se ei olisikaan niin selvää, mutta näin päin aivan kiistatonta - kerran kalastaja, aina kalastaja.

Osa siivekkäistä on sellaisia, että niihin ei vedenkorkeuden vaihtelut vaikuta.

Tukkakoskelo on menestynyt pesinnässä (tai adoptoinnissa) hyvin. Menossa oli jonkin sortin intervalliharjoitus, jossa spurtattiin edestakaisin 100 metrin vetoja.

Näiden lintujen tunnistamiseksi ei tarvitse tuntea kaiken maailman eklipsipukuja. Iso klyyvari paljastaa ne lapasorsiksi.

Tavin tunnistamiseksi on olemassa pomminvarma keino, jota kuitenkin kaikki määritysoppaat väheksyvät: Etäisyys tavin nokan kärjestä sen takaraivoon on sama kuin lapasorsan nokan pituus. Yhtälö toimii kääntäenkin.

Kurjet aikoivat laskeutua, mutta muuttivat mieltään jostain ihmeen syystä.

Ruokokerttunen oli välillä ihan oikeastikin liian lähellä, samoin kuin sudenkorennotkin.

Kuvissa on rannikkoukonkorento eikä siis siniukonkorento (kiitos korjauksesta).

Rannikkoukonkorennon kuvaamisen aikaan objektiivin päällä istui pienempi punainen korento, ruokokerttunen ihmetteli parin metrin päässä kaislan varressa ja samaan aikaan pöllähti paikalle mustaviklo. Ei siinä saappaassa lillunut vesi paljon haitannut.

Hannu Rinne