Ulvilan kotitanhuvilla

Koipitoipilaana käpsehdin (karjalais-Ukkoni = isänisä oivallinen sanonta hitaalle, mieli avoinna olevalle kävelylle) kotipihaltani viereeseen metsikköön ja lammen rannalle. Ekopinnatavoitteestani puuttuu edelleen kolme lajia, ja vuosi lähenee loppuaan. Tuskin mitään uutta näin helpolla saisin, mutta ketaran lepuuttaminen sisätiloissa saisi nyt riittää!



Liikistön metsiköstä kuului punarinnan tiksutusta, ja närhet mekastivat kauempana. Punatulkutkin ilmaisivat paikallaolonsa. Edellisena sunnuntaina kuusilla aterioinut pohjantikka oli löytänyt paremman ruokailupaikan, vaikka kuivia kuusia riittäisi nakutettavaksi mielin määrin. Eipä näkynyt palokärkeäkään, saati tuttua käpytikkaa.



Pappilanlammen rantalepikössä oli sitten sen päiväinen tinttien mekastus ja elämöinti, että arvelin sen olevan tarkemman tutkiskelun väärti. Miten se voikin aina olla niin vaikeaa: kaikki linnut säksättävät tiettyyn suuntaan, mutta mitään ei näy! Ei ilman kiikareita eikä okulaarien kanssa. Mutta maltti on valttia, etenkin lintuharrastuksessa: varpuspöllöhän se siellä tuijotti puun kolosta suoraan silmiini! Jee, ekopinnamäärä kasvoi yhdellä! Kelvollista kuvaa en kaverista kamerallani saanut, joten elämykseni voitte vain kuvitella.

Seuraavaksi kiersin vapaa-ajan keskuksen lätäköt. Yhdessä uiskenteli sinisorsapari ja mopokypärä. Toinen vaikutti autiolta. Räkättirastaat säestivät askeleitani ja muutama vihervarpunen lennähti yli.



Palasin Pappilanlammen kuntoilupolun kautta takaisin kotiin. Liikistö oli edelleen hiljainen. Toipumisloman ajankuluksi laitettulla auringonkukkaruokinnalla oli vilskettä sen verran, että kelpaisi sitä varpuspöllönkin hyödyntää. On kuitenkin pihapinnaksi todennäköisempi toive kuin nakkeli...

Outi Jalkanen