Sieniä, video ja kahlaajarariteetti

Outi herätti horroksessa olleen yhdistysblogin jälleen henkiin - kiitos siitä. Ehkä blogi palaa taas alkuaikojen loistoonsa juttujen määrän ja monipuolisuuden suhteen.
Olen pitkin syksyä yrittänyt saada hienoja sienikuvia, mutta en ole ollenkaan tyytyväinen tähänastisiin saavutuksiini. Maisemallisesti kauniin kasvupaikan löytäminen ei ole aivan helppoa ja sopivaa valoa on harvoin tarjolla. Harmaa päivä ei ole toivomuslistan kärkipäässä eikä jyrkkiä varjoja tuova auringonpaiste. Pitäisi olla jotain niiden väliltä.
Alla on muutamia poimintoja syksyn ponnisteluista.

Kanttarelleja 20.8.

Vaaleaorakas 20.8.

Kehnäsieni 20.8.

Herkkutatti 21.8.

Vahveroita 9.10.

Kanttarelleja ja rusko-orakas 23.10. Lippis sai jälleen kerran toimittaa sienikorin virkaa.
Lintujen suhteen olen siirtynyt taas mielipuuhaani, eli syöttämään tinttejä kädestä. Kourallinen pähkinöitä mukaan, suojainen paikka metsästä ja hauskaa seurattavaa riittää yllin kyllin. Mikäli sattuu eksymään Paten (kuusitiainen) reviirille, niin sitten kourallinen ei riitä pitkälle.

Jos Paten saa rengastettua, niin sen jälkeen tippuu nelisenkymmentä kontrollia tunnissa.
Isovesipääsky oli ollut loppuviikolla Kirrinsannassa, sunnuntaina hukassa ja taas alkuviikolla paikalla. Lintu pyöri penkan vieressä altaassa ja oli hyvin peloton kuten vesipääskyt yleensä ovat. Joku paikalla käynyt kuvasi kännykällä videota aivan lähietäisyydeltä. Nyt jälkeenpäin ihmettelen miksi en yrittänyt samaa.

Kaikki Kirrinsannan kahlaajat.
Loput ruudut ovat isovesipääskystä. Viimeisessä kuvassa saattaa näkyä lintuoppaassa mainittu nokan erikoinen muoto.












Hannu Rinne

Ulvilan kotitanhuvilla

Koipitoipilaana käpsehdin (karjalais-Ukkoni = isänisä oivallinen sanonta hitaalle, mieli avoinna olevalle kävelylle) kotipihaltani viereeseen metsikköön ja lammen rannalle. Ekopinnatavoitteestani puuttuu edelleen kolme lajia, ja vuosi lähenee loppuaan. Tuskin mitään uutta näin helpolla saisin, mutta ketaran lepuuttaminen sisätiloissa saisi nyt riittää!



Liikistön metsiköstä kuului punarinnan tiksutusta, ja närhet mekastivat kauempana. Punatulkutkin ilmaisivat paikallaolonsa. Edellisena sunnuntaina kuusilla aterioinut pohjantikka oli löytänyt paremman ruokailupaikan, vaikka kuivia kuusia riittäisi nakutettavaksi mielin määrin. Eipä näkynyt palokärkeäkään, saati tuttua käpytikkaa.



Pappilanlammen rantalepikössä oli sitten sen päiväinen tinttien mekastus ja elämöinti, että arvelin sen olevan tarkemman tutkiskelun väärti. Miten se voikin aina olla niin vaikeaa: kaikki linnut säksättävät tiettyyn suuntaan, mutta mitään ei näy! Ei ilman kiikareita eikä okulaarien kanssa. Mutta maltti on valttia, etenkin lintuharrastuksessa: varpuspöllöhän se siellä tuijotti puun kolosta suoraan silmiini! Jee, ekopinnamäärä kasvoi yhdellä! Kelvollista kuvaa en kaverista kamerallani saanut, joten elämykseni voitte vain kuvitella.

Seuraavaksi kiersin vapaa-ajan keskuksen lätäköt. Yhdessä uiskenteli sinisorsapari ja mopokypärä. Toinen vaikutti autiolta. Räkättirastaat säestivät askeleitani ja muutama vihervarpunen lennähti yli.



Palasin Pappilanlammen kuntoilupolun kautta takaisin kotiin. Liikistö oli edelleen hiljainen. Toipumisloman ajankuluksi laitettulla auringonkukkaruokinnalla oli vilskettä sen verran, että kelpaisi sitä varpuspöllönkin hyödyntää. On kuitenkin pihapinnaksi todennäköisempi toive kuin nakkeli...

Outi Jalkanen