Joen eteläpuolen lumisessa kivikossa kulkeminen oli jännittävää - koskaan ei tiennyt kuinka syvälle kenkä uppoaa. Sellainen tarpominen tarjosi aivan mahtavia aistimuksia ristiselän alueelle. Joenrannan jää ei aivan kestänyt ja sukat kastuivat vedenpitävissä kengissä saman tien.
Koskikarat olivat huomanneet, että joen pohjoispuolella on paremmat ruoka-apajat ja molemmat linnut olivatkin sillä puolella jokea. No, sillan kautta kiertämällä pääsi pohjoispuolelle, mutta karat olivatkin muuttaneet mielensä ja tulleet siihen tulokseen, että syötävää löytyy parhaiten virran eteläpuolelta. Olisi tarvittu kaveri elämöimään joen toiselle puolelle, mutta kukaan ei ole niin hullu, että menisi sellaiseen kivikkoon huvikseen katkomaan kinttujaan.
Koskikaran englanninkielinen nimi tarkoittaa suomeksi osapuilleen valkokurkkuista sukeltajaa/kastautujaa. Se kuvaa hyvin linnun ulkonäköä ja käyttäytymistä.
Näköjään kivikautinen luola. Pitäisikö tutkia tarkemmin?
Kintut ovat kuin joriinin juuret,
mutta silti pintasukelluksessa edetään ripeästi.
Mitähän ylävirran joutsenet metelöivät?
Tämä risteily oli hauskaa seurattavaa.
Väylänraivaus on rankkaa puuhaa,
eikä se työ lopu kesken,
vaikka miten repisi.
Lumisukat.
Ylävirran ryökäle kävi rehentelemässä reviirilläni, mutta ajoin sen tiehensä. Sanoin sille, että ennen vanhaan jo jokea alas lipuva höyhen tiesi pikaisia hautajaisia sen lähettäjälle.
Juuri näihin tilanteisiin tarvittaisiin lisää valoa.
Koskikaran tontti. Lintukin on näkyvissä isommassa kuvassa.
Vähän kauempana oli laulujoutsenia.
On niin hyväryhtinen kaveri, että kyseessä taitaa olla sotilas.
Myöhemmin paikalta kuului äänekästä kailotusta ja joku taidettiin ajaa lentoonkin. Ei se mikään ihme ole, että pinna kiristyy, kun ollaan yhdessä koko talvi. Riittää kun huomauttaa toisen kenokaulaisuudesta, niin jo on täysi riita päällä.
.
Hannu Rinne
Hannu Rinne
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti